Ensimmäinen kirjekaveri, jonka kanssa aloimme kirjoitella kirjeitä, on tyttö joka oli samassa seurakunnan kerhossa kanssani ennen kouluikää. Hän muutti pois ja aloimme kirjoitella. Tarkkaa muistikuvaa minulla ei kyllä ole siitä, onko äitini kirjoittanut paperille sen, mitä olen halunnut sanoa, koska muistaakseni opin kirjoittamaan ensimmäisellä luokalla. Tähän ihmiseen olen edelleen yhteydessä, vaikkakaan en enää pitkään aikaan kirjeiden välityksellä.
Ja siitäpä alkoikin sitten minun "kirjeenkirjoitusurani". Kirjekavereita minulla on ollut monia kymmeniä samaankin aikaan, Suomesta ja ulkomailta. Jo useampia vuosia sitten kirjoittaminen on vähentynyt rutkasti. Aikuisena ihmisillä ei selvästikään ole aikaa tai mielenkiintoa sellaiseen. Minusta on kuitenkin edelleen mukavaa kirjoittaa perinteisiä kirjeitä. Sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat minulle edelleen kirjoitella, on enää pari. Ja kirjeitä tulee enää hyvin harvoin.
Mutta kylläpä kirjeiden saaminen on sitten mukavaa! Ja myös kirjoittaminen. Kun ottaa esille kynän ja paperia tai vaikka kirjoittaisi koneellakin ja tulostaisi, niin kirjeeseen syventyy ihan eri tavalla kuin sähköpostin kiireiseen pikaviestimaailmaan. Vanhanajan kirjeet ovat niin paljon persoonallisempia. Se on kiva tapa muistaa ihmistä. Jonkin verran lähettelen myös kortteja, johon kirjoitan lyhyesti kuulumisia. Siis myös ihmisille, joiden kanssa en enää kirjoittele kirjeitä.
Kyllä kirjeet minullakin seisovat aikansa ennen kuin saan aikaiseksi vastattua, mutta aina kuitenkin vastaan -ennemmin tai myöhemmin.
"Onnea on muisteleminen."
luulen, että taitaa olla minun vuoro kirjoittaa :D
VastaaPoistaP